Minut kastettiin Turun helluntaiseurakunnassa 1984. Olin saanut uudestisyntyä Jumalan
lapseuteen noin kahta kuukautta aijemmin. Uskoon tultua, kaikki mitä olin kuullut ja tiennyt Jeesuksesta muuttui eläväksi. Raamatun sana maistui. Rukous oli etuoikeus josta ammensin joka hetki jne. Oli kuin olisin astunut iki-onnellisten maahan, jossa kaikki oli vain ja ainoastaan hyvää .
Nuo alun muutamat kuukaudet silmilläni oli Jeesukseen umpirakastuneen ruusunpunaiset silmälasit, joiden läpi katsellessa, kaikki oli ihanaa.
Silloinen käytäntö Turussa oli kahden tapaamisen mittainen ns. ”kastekoulu”, ennenkuin uskova hyväksyttiin kasteelle. Ensimmäiseen tapaamiseen menin silmät säihkyen, varmana uskoni riittävyydestä ja iloisena. Tulin pois tapaamisesta otsa syvissä rypyissä. Hyvin surullisena, minulla oli ongelma. Aika isokin sellainen kuulemma, minä poltin silloin tupakkaa, olin polttanut jo useita vuosia, melkein askin päivässä.
Silloinen pastorimme oli tapaamisessa sanonut: heitä joilla on yhä jokin synti, jossa he ovat kiinni, kuten tupakka tai viina tms, heitä ei kasteelle vielä hyväksytä. Pitää olla puhdas. Nykyään haastaisin häntä hieman lain ja armon jännitteistä, silloin se oli niinkuin oli, marssiaskeleet oli nyt annettu: tupakka tai kaste.
Toki ymmärän sen nyt paremmin, mitä käytännöllä haettiin, mutta mustavalkoinen astelma, jolla asia kerrottiin, olisi voinut jopa ajaa minut pois, ellen olisi ollut Jeesukseen niin rakastunut.
Käskytettyä rakkautta tarjottiin sen ilolla taipumisen sijaan joka oli ihanaa. Minua itketti.
Sisäisetkin syntimme karsitaan pikkuhiljaa, osaa kannamme hautaan asti, ei, emme me ole puhtoisia kastettaessa, kun emme siihen täyteen vanhurskauteen pääse edes koko elinaikanamme, siksihän Jeesuksen piti kantaa meidän syntimme. Tarvitsemme Vapahtajan joka maksoi hinnan meistä.
Me voimme esittää, ja vaadimme muilta sellaista mihin ei Jumalan Henkikään aja. Laki on orjuuttaja kuten Galattalaiskirje selvittää.
Kukaan ei ehkä siellä tiennyt että poltin, itse tiesin, ja olin nyt sitten varma, että seinä nousi pystyyn. Ruusunpunaiset silmälasini heitettiin kerralla pois, piti siis ryhtyä itse tekoihin?
Asetelmassa kaste vai tupakka, tajusin Herra ei ollutkaan minuun niin tyytyväinen sellaisena kuin olin, piti parantaa vielä. Enkö kelvannutkaan? Piti kelvata. Luulin että olin jo kelvannut? Rakkaus olikin ehdollista? Kyllä siinä silmät pyöristyi. Piti niin kovasti.
Laki astui esiin, oli heti valmis vaatijaksi. Painopiste siirtyi Jeesuksesta minuun. Oliko kyllin hyvä?
Kuitenkaan en sitä ihan silloin ymmärtänyt, olinhan kuin lapsi, joka sai ohjausta uuteen elämään.
Uskonasiat eivät olleet minulle tuttuja. Hyväksyin sisäisesti sitten: ikäänkuin, no näin se menee,
en osannut tai uskaltanut silloin kyseenalaistaa asioita.
Onneksi nämä käytännöt ovat nykyään osin parantuneet. Ainakin toivon että ovat?
Ymmärrämme antaa tilaa Pyhälle Hengelle johtaa ja kouluttaa, ohjata eteenpäin.
Uskoon tulo on polun alku, polun jonka edelläkävijä jokaisen kohdalla on Jeesus itse.
Kaste, halusin kasteelle, sen tiesin. Sinä iltana kotiin päästyäni laitoin huokauksin ja rukoillen tupakka-askin keittiön kaapin ylähyllylle ja sanoin Jeesus auta. Menin nukkumaan aikaisin, ja unohdin aamulla töihin lähtiessä laittaa sen askin laukkuuni. Päivä kului ja iltakin meni, toinen yö.
Seuraavakin päivä meni ja sen iltana tajusin, ei ollut ollut mitään vaikeutta olla polttamatta.
Kai siinä ylpeydellä ajattelin: näinhän sen piti ollakkin, sinne se jäi ylähyllylle, minun synti.
Osasinhan minä tämän. Kyllä olin hyvä. Taidan sittenkin kelvata? Yhdessä eteenpäin minä ja Jeesus.
Kuinkas ollakkaan, ei meitä aivan niin helpolla päästetä. Kuten sanottu, sinä iltana ylpeänä ajattelin miltähän tupakka nyt maistuisi, varmaan pahalta. Hetkellisessä uhossa: pitääpä koittaa.
Ihminen on aika tyhmä, ihan totta, minä ainakin toisinaan. Hyvältähän se maistui.
Siitä tulikin sitten ihan oikeasti, onneksi vain kahden vuorokauden mittainen kova taistelu,
tupakka vai kaste. Kumpi oli tärkeämpää?
Jumala uudelleen armahti, ja sain vapauden toistamiseen. Vapauden olla edes haluamatta jatkaa tupakointia koskaan. Nykyään en siedä hajua tai savua oikeastaan lainkaan, kuitenkin se oli niitä uskoontuloni ensimmäisiä ihmeitä, täysi vapaus tupakasta.
Niinpä olin nyt ”kelvollinen” pestäväksi. Kastekokemus oli itselleni todella merkittävä.
Muistan sen ilon yhä. Olin saanut uuden alun. Olin uusi luomus Kristuksessa.
Miten tämä liittyy Jouluun?
Ellei meille olisi syntynyt maailman Vapahtajaa, Jeesusta, meillä ei olisi toivoa eikä tulevaisuutta.
Seimen eteen on hyvä yhä kumartua, nöyrtyä ja hiljentyä ymmärtämään pelastuksen suuruus ja ilo.
Armo ilmestyi. Otti ihmislapsen muodon. Kantaen lupausta pelastuksesta joka on kaikki riittävä koko maailmalle. Viaton uhri ilmestyi kantamaan synnit täydellisesti puolestamme. Kunnia Jumalalle!
Meistä taistellaan, armo vai laki? Usko joka luottaa, vai kova oma yritys kelvata? Odottaessamme jälleen Jumalalta virvoituksen ja herätyksen aikaa suomelle. Saamme terävöittää täydellisen armon merkitystä mielissämme, ettemme vaadi muilta lain kautta, kun Jumala haluaa ottaa kädestä, rakastaa ihmistä sellaisenaan. Hän muuttaa ja opettaa ajallaan. On monia tapoja olla uskossa. Varokaamme lain vaatimuksia omassa elämäsämme. Varokaamme myös ettemme vaadi muilta lain täyttämistä, tai sitä että heidän polkunsa tulee olla samankaltainen kuin omamme. Jumalalla on monenkarvaisia lapsia.
Joulu on Armon ilmestymisen juhlaa, armon jota me kaikki tarvitsemme, joka päivä, joka hetki.
Kiitos Jeesuksesta joka kaiken kaikessa vaikuttaa.
Terv, suvi
Viimeisimmät kommentit