Nykyaika vaatii meiltä hurjasti kestävyyttä, sitkeyttä, aikatauluja, panostamista ihan kaikkeen elämässä. Jo lapsille annetaan pienestä pitäen käsiin puhelimet, tabletit ja telkkarit. Hyviä vanhempia ollaan jos saadaan pidettyä lapset tyytyväisinä ilman tunteiden näyttämistä ja konflikteja. Lapset ”hiljennetään” antamalla se, mitä he tahtovat. Tämä yhteiskunta pistää lasten päälle jo pienestä pitäen valtavaa vastuuta erilaisista asioista, milloin päätetään jo 3v ikäisenä perheen ruokamenu ja arjen toiminta, kun toisinaan jo 16v saa päättää sukupuolensa – ja kuitenkaan rikosoikeudellista vastuuta ei alenneta kuin yhdellä vuodella entisestä, mikä on mielestäni käsittämätöntä verrattaen siihen, millaista väkivaltaa tämän päivän lapset ja nuoret osaavatkaan jo ”harjoittaa”. Ei ymmärretä, että kyseessä on oikeasti ihmishenki, korvaamaton ja arvokas, rakastettu ihmishenki.
Vanhemmat näyttävät jo lapsilleen mallia siitä, miten elämässä täytyy olla kova ja suoriutua kaikesta vaan itsepintaisesti, vaikka mikä olisi. Miten voimme siis ajatella lasten olevan turvassa?
Voisiko yhteiskunta voida paremmin, jos uskallettaisiin kohdata särkyminen?
Vaikka ajatus siitä, että vaikkapa terapiassa käyminen on heikkouden merkki, on muuttunut enemmän vahvuudeksi – silti siitä ei puhuta. Siitä tehdään ehkä jonkinlainen leima, että jos käy terapiassa, on niin rikkinäinen, ettei siitä koskaan mihinkään ole. Ja samaan aikaan siellä terapiassa rakennetaan tervettä rohkeutta, ymmärrystä tilanteista, viisasta mieltä ja itsensä hyväksymistä.
Onko sisäinen särkyminen vaarallista? Rikkooko se ihmisen niin, ettei mikään ole enää mahdollista? Onko siitä haittaa, jos ihminen kohtaa särkyneisyytensä? Voiko sen jälkeen olla tulevaisuutta, toivoa, elämää?
Särkymisen syy voi olla mikä tahansa. Traumaattinen kokemus, sairaus, läheisen kuolema, avioero, tai jokin muu asia. Usein ihmiset kokevat olevansa tilanteissaan yksin, avuttomia. Sieltä paljastuu esiin niitä käytänteitä, mitä on omassa lapsuudessaan oppinut, miten on silloin tullut kohdatuksi – tai ei olla kohdattu. Se kiintymyssuhde tarpeineen nousee pintaan hankalissa elämäntilanteissa. Me toimitaan vielä aikuisenakin omien tarpeidemme mukaisesti, sen mukaan mikä on täyttämättä jäänyt tai on väärin täytetty. Puhutaan, että meillä on elämän aikana mahdollisuuksia kohdata niitä omia särkyneisyyden kohtia ihmissuhteissa. Me ollaan aikuisina vastuussa teoistamme kaikella tavalla, lapsia kohtaan, mutta myös toisia aikuisia kohtaan.
Elämän särkyneisyyden läpikäyminen ei ole useinkaan helppoa, eikä meidän särkyneisyytemme laajuuksia, aiheita, kokemuksia ja tuntemuksia voi vertailla keskenään. Me olemme yksilöitä, omine temperamentteinemme, historioinemme, kaikkinemme. Jos joku kokee vaikkapa työpaikkakiusaamisen erittäin haasteellisena, jollekin toiselle siihen suhtautuminen voi olla ihan toisenlaista ja pystyy jatkaa työntekoa. Eikä tuossa ole mitään väärää, kummankaan reagoinnissa!
Se, että ihminen uskaltaa tuoda esiin oman särkyneisyytensä edes yhdelle luotettavalle ihmiselle, on suuri asia. Se vaatii uskomattoman paljon rohkeutta, osoituksen halusta käydä asioita läpi, kohdata todellisuus, mutta kohdata myös ne mahdollisuudet, mitä tulevaisuudessa on – parempana kuin aiemmin. Ei helpompana, mutta parempana. Kukaan ei voi luvata kenellekään helpompaa elämää, ei kukaan. Eikä meille ole sellaista edes luvattu.
Oletko koskaan ajatellut, että särkyneestä voi tulla vielä kauniimpaa korjattuna?
Japanilainen kintsugi on taidetta, jossa korjataan särkyneitä astioita. Nämä astiat korjataan kultahipuilla. Ne saavat uuden mahdollisuuden, ollen paljon arvokkaampia kuin aiemmin. Ihmiselämä tosin on arvokasta ihan aina. Se ei ole verrattavissa astioihin. Ajatuksena kuitenkin se, että kun on särkynyt, ja päässyt tarkkaan ja varovaiseen käsittelyyn säröineen, voi siitä muodostua jotain vielä kauniimpaa kuin aiemmin. Mikä onkaan siis sen arvokkaampaa, kuin kohdata särkyneisyytensä, ja hoitaa sitä ehjäksi?
Ne säröt jäävät näkyviin, mutta kultaisina juovina elämässä. Ne voivat loistaa olemassa olollaan, mutta ne voivat loistaa kauniisti. Ne saavat näkyä ja olla olemassa, mutta ne eivät enää ole ongelmana, vaivana. Niitä voi käyttää hyödykseen elämässä, olemalla vaikkapa sitten apuna ja tukena toisille, tai vaan näyttämällä elämällään sen, miten on vahvempaa tekoa terveellä tavalla. Näin voidaan myös olla esimerkkinä lapsille ja nuorille siitä, miten on normaalia tuntea erilaisia tunteita, kohdata ne, ja seisoa tukevammalla pohjalla elämässään.
On taitoa näyttää särkyneisyytensä. Särkyneinäkin olemme vastuussa siitä, miten sen osoitamme toisillemme. Tekeekö sen tunteen vallassa, vaatien, haukkuen, alistaen, sortaen, riistäen? Vai tekeekö sen siten, että kohtaa omat rikkinäisyytensä siellä turvallisessa, luottamuksellisessa hetkessä toisen ihmisen kanssa, jossa opettelee tunnistamaan ne hetket, jolloin on esimerkiksi tarve omaan rauhoittumiseen, eikä tunteiden purkamiseen muihin? Keinoja on monenlaisia, ja jokaiselle löytyy ne toimivimmat keinot. Ei ole heikkoutta olla särkynyt, rikkinäinen. Se on suurta rohkeutta, jota ei kukaan voi viedä pois. Se, mitä särkyneisyytensä kohtaaminen on, on totista työtä, mutta sen aikaan saama tulos puhuu puolestaan. Meistä ei ole tarkoituskaan tulla kaiken kestäviä rautaisia astioita, vaan nimenomaan niitä, jotka ymmärtävät särkyneisyyden merkityksen, tietävät mitä on käydä asioita läpi, mutta tietävät myös sen, että niistä säröistä voi lopulta tulla kaunista tekoa, uutta käyttöä varten, jolloin kohdataan kanssakulkijat suuremmalla ymmärryksellä ja armollisuudella.
Onko se siis tuulesta temmattua, että Raamatussa puhutaan siitä, että olemme Savenvalajan käsissä? Hän, meidän Taivaallinen Isämme, pitää meistä huolen. Hyvä Jumala, joka tahtoo vain parastaan. Syntiin langenneessa maailmassa joudumme elämään monenlaisten haasteiden keskellä. Nämä haasteet ovat inhimillisiä, kuuluvat ihmisten elämään. Joillekin haasteita tulee enemmän, toisille vähemmän. Siihen emme syytä tiedä, emmekä voi lähteä hengellistämäänkään kaikkea. Jumala ON hyvä, Hän ei tuo eteemme ongelmia, koettelemuksia, särkyneisyyttä ja niin edelleen. Jumala ei tahdo meille kenellekään pahaa. Usein puhutaan siitä, miten Jumala antaa koettelemuksia meille, että kasvaisimme. Onko se varmasti näin? Jos Jumala on hyvä, särkeekö Hän meitä, että kasvaisimme asioissa? Ei. Jumala näkee kaiken, Hän tietää myös sen, että elämme syntiin langenneessa maailmassa joka pitää paljon pahuutta sisällään.
Luota siis siihen, ettei särkyneisyys ole Jumalan antamaa! Hän näkee sinut, Hän tietää sinut sisintäsi myöten. Hän EI tuo kohdallesi niitä haasteita mitä sinulla on. Hän ON sinun kanssasi. Me ihmisinä joudumme tehdä valintoja tässä maailmassa, me joudumme kohdata monenlaisia asioita. Me voimme luottaa Hänen hoitoonsa itsemme.
Isä Jumala, Sinä näet meidät viimeistä piirtoa myöden. Sinä, Jumala, näet meidän putoavat hiuksemme, meidän menneisyytemme, nykyisyytemme, tulevaisuutemme. Kiitos siitä, että Sinä olet Isä, huolehtiva, rakastava, hyvä. Olet se, joka täyttää sydämen kaipuumme. Saamme luottaa Sinun hoitoosi itsemme ja läheisemme. Minne ikinä menemme, Sinä olet kanssamme. Ota meidät syliisi, pidä lähelläsi jokainen yksilönä, joka tämän lukee. Kiitos Taivaallinen Isä, Kaikkivaltias Jumala, Sinun rakkaudestasi meitä kohtaan. Sinä Isä olet meidän päämäärämme, Sinussa on kaikkemme.
Neljä pientä kertomusta, osat 1 ja 2 , sekä 3 ja 4.
Päädyin laittamaan nämä tänne kirjoituksiin meidän kaikkien opiksi ja iloksi. Satuin aivan vahingossa lainaamaan kirjastosta kyseisen teoksen, ja sen kertomukset sopivat varsin hyvin myös meille uskovina,
kun asetamme ne hengellisiin kehyksiin.
Kertomus 1 Liftari:
Mies oli ajamassa kotiin myöhään eräänä iltana, kun hän näki tien reunassa liftarin, ja päätti hetken mielijohteesta ottaa tämän kyytiin. Jonkin matkaa ajettuaan mies alkoi tulla epäluuloiseksi matkustajansa suhteen, joka näytti aika nukkavierulta ja väsyneeltä. Mikähän tuo oikein oli miehiään? Kuski tarkasti vaivihkaa penkkien välissä olevan takkinsa taskusta, oliko hänen lompakkonsa siellä missä piti, tallella? Se ei ollut siellä.
Mies jarrutti rajusti, pysäytti auton ja komensi peukalokyytiläistä: Annahan lompakko tänne!
Pelästynyt liftari ojensi lompakon, kapusi ulos autosta, kuskin sadattelujen seuratessa, ja mies kaasutti tiehensä. Kun mies kertoi kotiin saavuttuaan vaimolleen tapahtumasta, vaimo keskeytti hänet ja sanoi:
Ennen kuin jatkat liftarin syyllistämistä, oletko huomannut, unohdit lompakkosi aamulla kotiin.
Miten nopsaan mekin oletamme ja syyllistämme.
Herra antakoon meille armahtavaa mielenlaatua.
……………………………
kertomus 2 Meritähti:
Vanha mies käveli tapansa mukaan meren rannassa. Aallot löivät suurina ja raskaina rantaan jonne myrskyn jälkeen oli kulkeutunut paljon simpukoita, puunkappaleita ja meritähtiä. Ranta jatkui kauas silmänkantamattomiin samanlaisena.
Mies huomasi pienen tytön puuhailevan rannalla.
Tyttö kumartui, otti käteensä meritähden ja heitti sen kauaksi avoimelle merelle. Sitten hän haki toisen meritähden, ja teki saman uudestaan ja uudestaan.
Mies käveli tytön luo. Kuulehan tyttöseni, tuo mitä teet on hyödytöntä. Meritähtiä on ajautunut rantaan silmänkantamattomiin. Et saa koskaan työtäsi valmiiksi. Työsi on aivan turhaa.
Tyttö katsoi mieheen rauhallisen näköisenä ja sanoi: työni ei ole turhaa tälle meritähdelle!
Niinpä tyttö jatkoi työtään, pelastaen yhden meritähden kerrallaan.
Olla uskollinen siinä mihin on kutsuttu riittää.
Se koituu myös pelastukseksi ainakin joillekkin.
Työn suuruus ei saisi olla pelote vaan kannuste.
……………………………..
Kertomus 3: Hankalia:
Donald McDonald oli lähtenyt opiskelemaan englantilaiseen yliopistoon. Hän asui suuressa opiskelija-asuntolassa. Kun Donald oli opiskellut jo kuukauden, hänen äitinsä soitti ja kyseli hänen vointiaan; Miten tulet toimeen asuntolassa?
Voi äiti, Donald vastasi: he pitävät hirveää meteliä.
Seinänaapuri oikealla puolellani hakkaa päätään seinään kaiket päivät.
Vasemmalla asuva kirkuu kaiket päivät ja yöt.
Miten ihmeessä kestät tuollaisia naapureita, äiti huudahti.
En tee mitään, Yritän vaan kestää, olen niinkuin en huomaisi mitään. Pysyn omissa oloissani ja jatkan säkkipillillä soittoa. Sitä kovemmin soitan peittääkseni hiedän ääniään, mitä enemmän meteliä he pitävät.
…………………………………….
Kertomus 4: Loukkaus:
Avioliittoonsa turhautunut nainen uskoutui ammattiauttajalle. Hän kertoi tälle suorastaan vihaavansa miestään ja haluavansa avioeron. ”Haluan loukata häntä kaikin mahdollisin tavoin”.
Siinä tapauksessa neuvon teitä hukuttamaan hänet kohteliaisuuksiin.
Kohdelkaa häntä kuin kalleinta aarrettanne. Sitten kun rakkautenne kukoistaa taasen, hakekaan eroa. Näin loukkaatte häntä varmasti ja syvästi.
Muutaman kuukauden kuluttua vaimo törmäsi auttajaan, ja kertoi kaikki sujuu erinomaisesti. Noudatin ohjeitanne.
Eli nyt on aika erota? kysyi auttaja.
Ei koskaan! Minähän rakastan miestäni jälleen!
Kysymys on siitä katsommeko asioita itsekkäästi, toimimmeko niin että toiset kärsivät?
Vai haluammeko todella ottaa huomioon, ja siunata ihmisiä ympärillämme. Valinta on meidän.
Palvontaa, joka pulppuaa sydämestäsi, sisimmästäsi.
Palvontaa ja kiitosta joka kohdistuu yksin Jumalaan.
Katselemme Häntä, Jumalaamme.
Antaudumme rakastamaan Häntä.
Kiitoksen noustessa sydämmistämme.
Emme palvoessamme niinkään kiitä siitä mitä me olemme saaneet,
tai murehdi mitä ilman olemme jääneet. Palvonnan kohde on Jumala.
Me kiitämme siitä kuka hän on, josta kaikki saa alkunsa.
Jonka kautta kaikki on.
Ylistämme Häntä: joka kaikki kaikessa täyttää !
Efesolaiskirjeestä lainaten:
-1:3 Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä..
-1:19 Kiitämme: ja mikä on hänen voimansa ylenpalttinen suuruus meitä kohtaan.
-1:21 Katsomme Hänen suuruuttaan:
Hän on korkeammalla kaikkea hallitusta ja valtaa ja voimaa ja herrautta, ja jokaista nimeä, mikä mainitaan, ei ainoastaan tässä maailmanajassa, vaan myös tulevassa.
-3:18,19 niin että te, rakkauteen juurtuneina ja perustuneina, voisitte kaikkien pyhien kanssa käsittää, mikä leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys on, ja oppia tuntemaan Kristuksen rakkauden, joka on kaikkea tietoa ylempänä; että tulisitte täyteen Jumalan kaikkea täyteyttä.
-3:20,21 Mutta hänelle, joka voi tehdä enemmän, monin verroin enemmän kuin kaikki, mitä me anomme tai ymmärrämme, sen voiman mukaan, joka meissä vaikuttaa.
Hänelle kunnia seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja iankaikkisesti! Amen.
Turhan usein seurakunnallinen toimeliaisuus, ihmisten moninaiset tarpeet, ja kokousten rytmi vetää meitä ikäänkuin ”maan tasolle”, niin paljon kaikkea, unohdamme miltei ylistää Jumalaa.
Palvonnassa kuitenkin meitä kutsutaan ”ylemmäs”.
Kohti Jumalaa. Ylistykseen.
Ylistykseen johon Pyhä Henki aina yhtyy.
Uskaltautua elämään Hengessä? Sitäkin.
Miten helppoa on ylistää kun uudistuksen tuulet koskettavat.
Silti palvoa voi, saa ja pitää, vaikka ei tuntuisi miltään.
Vaikka olisit väsynyt. Vaikka tunteesi olisivat surun tai suuren murheen vallassa. Silloinkin ylistyksessä moni asia järjestyy ikäänkuin uudelleen, kuin itsestään uuteen valoon, kun vain tunteistaan huolimatta alkaa uskaltautua, ojentautua palvomaan.
Ojentautua kaikella mitä meissä on ylistämään Herraa. Hän on arvollinen.
Ikäänkuin astua ylemmäs, kohti kirkkautta. Kohti valoa ja voimaa.
Kun läsnäolonsa sitten palvonnassa saa alkaa vallata sisintämme, kirkkaus ja Jumalan kohtaaminen kohottaa meitä olosuhteiden yli. Huomaamme äskeisten inhimillisten tunteiden kirjon väistyvän, tai ainakin hämärtyvän, kirkkauttaan katsellessa. Saamme uutta voimaa ja päättäväisyyttä.
Jumalan rakkauden ja suuruuden kohtaaminen saa aikaan myös nöyryyttä ja aitoa empatiaa muita kohtaan. Ylistys tuo Herran läheisyyden joka saa aikaan halun valita anteeksiantamuksen polut, valita rakastaa sitäkin vähemmän rakastettavaa. Olla tuomitsematta. Jumalan kohtaaminen palvonnassa parantaa meitä.
Vankilan ovetkin avautuivat ylistyksen äänestä! (apostolien teot 16) Paavali ja Silas eivät mukautuneet olosuhteiden mukaan. Heidän Jumalansa oli yhtä suuri vankilassa kuin vapaudessa.
Hän oli yhä Hallitsija. Jumala. Arvollinen saamaan ylistyksen ja kiitoksen.
Ylistys kohosi valtaistuimen eteen ja kahleet katkesivat.
Ilmestyskirjassa:
-Suuret ja ihmeelliset ovat sinun tekosi, Herra Jumala, Kaikkivaltias; vanhurskaat ja totiset ovat sinun tiesi, sinä kansojen kuningas.
Enkelitkin ylistävät Jumalaa:
Ilm 7: 12 Amen! Ylistys ja kirkkaus ja viisaus ja kiitos ja kunnia ja voima ja väkevyys
meidän Jumalalemme aina ja iankaikkisesti. Amen!
Rovasti Peltola blogissaan sanoo Jeesuksesta monta ylistettävää ja palvottavaa ilmaisua näin:
– Hänen sanansa lävistävät jokaisen. Hänen kasvonsa valaisevat kaiken.
-Jeesus on Jumalan Poika (Ilm 2:18): hän on Jumalan luomakunnan alku, joka on syntynyt ennen koko luomakuntaa ja jonka välityksellä on luotu kaikki (Kol 1:15-16). Hän on A ja O, alku ja loppu (Ilm 1:8; 22:13). Hän on Voideltu (Ilm 11:15; 12:10). Hän on Pyhä ja Tosi, Daavidin avaimen haltija (Ilm 3:7), hänen nimensä on Uskollinen ja Tosi. Hän on Jumalan Sana .
Hän on se kirkas aamutähti.
Suurimpana ylistyksenä, Kiitos Karitsalle joka on jo voittanut!
– Voitto tulee Karitsan veren kautta (Ilm 12:11). Karitsa on ristin kuolemassaan päästänyt uskovat synneistään verellään (Ilm 1:5) ja ostanut heidät verellään Jumalalle (Ilm 5:9).
Kun kohotamme katseemme Häneen, Herraan, meillä on aina juhlat.
Niin paljon mistä kiittää. Joskus kiitos nousee hiljaa sydämmissämme, toisinaan se purkaantuu huudoiksi. Kyyneliksi ja iloksi. Ylistämme kotona ja työssä askareiden lomassa. Luonnossa kulkiessa. Seurakunnassa. Palvommepa Herraa yksin tai yhdessä, hän on arvollinen.
Aaamulla kiittäen alamme päivän, illalla nukahdamme kiitokseen. Jospa näin aina voisi olla. Ylistyksen täyttäessä sisintä, katseen ollessa kiinnittynyt häneen.
Raamattu auttaa meitä, jos emme aina itse löydä sanoja.
Lue Ylistystä psalmesista:
Sinä Herra olet Korkein. Sinä olet ylen korkea. Ylitse kaikkien jumalain.
Suuri on Herra. Herra on hyvä.
Kiitä Herraa minun sieluni ja kaikki mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä.
Laupias ja armahtavinen on Herra, pitkämielinen ja suuri armossa.
Auringon noususta sen laskuun olkoon Herran nimi ylistetty.
Voisin jatkaa aiheesta vaikka ja kuinka, mutta tähän nyt lopuksi psalmi 100,
jossa kaikkia kansoja kehoitetaan ylistämään Herraa.
Kaikkia kehoitetaan tuntemaan Herra.
Kohottakaa riemuhuuto Herralle, kaikki maa,
Palvelkaa Herraa ilolla, tulkaa hänen kasvojensa eteen riemulla.
Tietäkää, että Herra on Jumala.
Hän on meidät tehnyt, ja hänen me olemme, hänen kansansa ja hänen laitumensa lampaat.
Käykää hänen portteihinsa kiittäen, hänen esikartanoihinsa ylistystä veisaten.
Ylistäkää häntä, kiittäkää hänen nimeänsä.
Sillä Herra on hyvä; hänen armonsa pysyy iankaikkisesti
ja hänen uskollisuutensa polvesta polveen.
Kun maailma ympärillämme myrskyää ja muuntuu kohti loppuaan, me ylistämme häntä joka ei muutu, vaan pysyy iankaikkisesti.
Mietin Lohdutuksen Jumala käsitettä. Kaiken meneillään olleen hallitus myllerryksen, sateenkaari väen marssien ja säätöjen menon keskellä, meillä on Jumala joka auttaa.
Totisesti Hän lohduttaa ja kantaa ja rohkaisee.
Hän ei hylkää, ei jätä, vaan pysyy luonamme.
Hän on kärsivällisyyden ja lohdutuksen Jumala (Room 15:5).
Jumalamme on armossaan on täysi vastakohta menneiden aikojen ”jumalille”, jotka kauhistuttivat, ja ajoivat ihmisiä epätoivoon.
Oma yritys on aina riittämätön. Oli silloin ja on nyt.
Nytkin; meille tarjotaan vaikka mitä ruumiista irtautumiskokemuksia ja chakroja yms ylimpänä mahdollisuutena ”jumaluuteen”ja sen kokemiseen.
Kaikesta normaalista voimistelustakin on tehty jotain ”joogaa”.
Kaikki nuo uskonnot perustuvat tekoihin. Miedän omaan ”hyvyyteemme” tai sen yrityksiin.
Omaan kurkottautumiseen, kunhan tästä tulemme kyllin hyviksi niin sitten; meistä tulee jumalia. Eli ei etsitä ainoaa Jumalaa, vaan jotain jumalallista.
Moni sanoo: olen hengellinen tuntematta Jeesusta.
Toisaalla ihmiset etsivät kaikenlaisia ”voimia” ja ”voimaantumisia”, joiden avulla sitten saadaan jotain, päästään osoittamaan: minä hyvä minä.
Näillä sitten aiheutetaan jotain, tai ollaan vaan ”voimaintunnossa” hieman ylevämpiä kuin se toinen siinä ja semmoista. Pahimmoillaan pyritään hyötymään muista, kontrolli pelaa.
Olen aamuisin lukenut Niilo Rauhalan kirjaa; Hän ei väisty viereltäsi ja iloinnut sen hengestä.
Rohkaisua ja lohdutusta tässä ajassa. Sisintämme vahvistavaa. Kauniita runojakin.
Oteet sieltä:
Meitä kohti säteilee Jumalan rakkauden ja armon valo, joka läpäisee pimeimmätkin varjot…
Kuunnellut olen Anne Miettisen kertomaa herätys sarjaa tv7,lta.
Niissä hän huomautti, kärsimyksestä ei paljoa saarnata, se osui, niin kun näemme ympärillämme lopunaikojen pauhut, tarvitsemme kuulla Herra on kanssamme kärsimyksissäkin.
Tulemme yhä useammin tarvitsemaan yliluonnollista lohdutusta, Jumalaa joka voi, ja joka on läsnä.
Kuten Sana sanoo, kansat pauhaavat kuin meri. Kun kaikki on liikkeessä ympärillämme,
Jumala on ja pysyy luonamme.
Armosta me olemme pelastetut, emme itsemme kautta.
Kiitos Jeesus!
Vapautukaamme turhista syyllisyyksistä jotka repivät sieluamme.
Jumala kantaa, nostaa ja tosiaankin lohduttaa omiaan. Tuo ihmeellinen rakkaus joka ympäröi meidän pimeytemme.
Kaikki turha syyllisyys on Paholaisesta, Jumala ei syyllistä, vaan kutsuu parannuksen kautta vapauteen, lahjana saatavaan lahjavanhurskauteen. Jeesus kantoi ristillä takkamme, jotta me saisimme Hänessä elämän ja rauhan. Saamme luottaa Häneen.
Herra lohduttaa kansaansa ja armahtaa kurjiansa.(Jes 49:13).
Nyt vapautus on meitä lähempänä kuin silloin kun uskoon tulimme, juoskaamme kestävinä, silmät luotuina Jeesukseen.
Kuinka paljon tarkemmin kuitenkin huomioin, katson kukkaa jossa on epätäydellisyyttä,
kuin miltei päälle käyvää täydellisyyttä. Se mikä on valmis, ei tarvitse mitään.
Kiitos Herra että armosi riittää, se muokkaa epätäydellisyyttäni kohti tulevaa täydellisyyttä.
Eikä työsi jää kesken, sen olet luvannut.
Keskeneräinen tarjoaa monia mahdollisuuksia.
Valmis on valmis, sen voi noukkia pois….
Ajatuksia joita nousi, kun katsoin kuvaa, jossa osassa syvän purppuraisesta petuniasta osa kukistaan on ihanasti auki, osa on vasta nupulla, osa on jo vaiheessa poistuakseen. Jos siinä olisi ollut täydellinen kukka, olisin vain ajatellut, ompa hieno ja jatkanut lukemaani lehteä eteenpäin.
Nyt pysähdyin katsomaan kuvaa, se alkoi puhutella, ja näin siinä erilaista kauneutta.
Yhteneväisyyttä meihin Herran omiinkin.
Kasvin valtavaa elinvoimaa, sen kauneutta, kaikissa vaiheissaan.
Sen olemassaoloon kätkeytyy niin elämä kuin kuolemakin.
Taiteen kolmesta suuresta kaksi, ei vaan kolme!
Toki rakkauttakin oli mukana, jokuhan oli innoissaan istuttanut tuon kukan, hoitanut.
Kun jokin kukista liistaantuu lopullisesti, ne noukitaan pois, sen kautta lopun kasvin kasvu vain kiihtyy. Rakkautta sekin, rajat, kukintonsa hoitanut, iloa tuottanut.
Kaikella on aikansa.
Uskovinakin vaiheessa ollaan, hallelujaa.
Osa katoaa koskaan kasvamatta. Osa tekee kukkaa niin että huimaa ja humisee.
Näkymättömissä olevat juuret kannattaa ja ravitsee. Joku on kuin nuppu, kukinto,
hetki elämää ja kuolema.
Kasvakaa Kristuksen tuntemisessa. Niin raamatussa sanotaan.
Kiinnittäkää katseenne Häneen, edellä juoksijaan.
Jeesus ylläpitää nyt kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla (Hepr 1:3; Kol 1:17).
Omankin sydämeni jokainen lyönti on hänen ylläpitävää armoaan.
Hän pysyy, vaikka taivaat ja maa katoavat (Hepr 1:11).
Hän on sama eilen, tänään ja ikuisesti (Hepr 13:8; 1:12).
Olemme myös pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen uhrilla kertakaikkiaan (Hepr 10:10)
ja näin tehty täydellisiksi (Hepr 10:14).
Tänään se tapahtuu uskossa ja toivossa.
Kerran kirkkaudessa tämä lupaus toteutuu kirjaimellisesti (Hepr10:36),
jos vain säilytämme uskon loppuun saakka (Hepr 10:39) emmekä anna periksi ( Hepr12:3).
Kuin tuo petunia. Me olemme siemen, Kristus istuttaa, kastelee, hoivaa, olemme osin jo täydellisiä ohikiitävissä hetkissä. Saamme tuoda iloa ja mielenrauhaa ympärillemme.
Kuitenkin lopullisesti kirkaus asettuu meihin vasta kuoltuamme Kristuksessa.
Ylösnousemuksessa.
Evankeliumin sanoma on niin yksinkertainen, ja samalla niin valtava.
Meillä on Hyvä uutinen jota saamme julistaa. Sen voima on sama.
Iloitaan siitä armosta joka on meille kertakaikkiaan valmistettu ja annettu.
Kaiken ydin, tai kuten erään kirjan otsikko sanoo: Raamatun punainen lanka.
Vapahtaja. Kristus. Messias. Yeshua. Voideltu. Jumalan karitsa. Herra.
Herrain Herra. Minä Olen. Jeesus.
Kaikki Sanan lupauksetkin ovat vain Hänen varassaan. Uskomme ja pelastuksemme. Pyhän Hengen työ meissä. Ilman Häntä, mikään mihin uskomme ja turvaamme ei kestä. Ellei meillä ole Poikaa, ei meillä ole Isääkään.
Yritän tässä flunssaisena, miettiä ja hahmottaa, kuinka paljon ihmisrakenelmia uskomme sisältää. On oikeastaan pelottavaa huomata se määrä , sitä on paljon. Raamatun kertomuksen rakennus, ajatushan on: tornitaloa pitäisi, tai jotain lujaa ja kestävää, jonka perustus on Kristus.
Perustus kyllä kestää tuulet ja tuiskut ja järistykset, silti monen rakennus ei pystyssä kestä.
Ei tule tornitaloa, joskus ei mökkiäkään. Toisinaan telttakin on repaleina.
Ollaan ehkä heti rakentamisen alussa jätetty jokin pikkuinen osa vähän kuin puoliksi tehdyksi, ja kun kerrosten paino alkaa huojuttaa rakennelmaa, tai myrsky iskee, se sortuu.
Silloinkin jäljellä on peruskallio, mutta elämämme valuu hukkaan.
Mietin, liian usein jo meille ojennetut rakennuspiirrustukset ovat osin tehty väärin. Toisinaan kehoitetaan melkein olemaan omaa rakentamatta, tehdään vaan näyttävää yhdessä, jotta olemme suurin ja kaunein. Saamme ihmiskunniaa.
Saa siinä sitten pysyvää aikaiseksi! Maalipinta on komiaa mutta jos painopisteet ovat pois kohdiltaan, vinohan siitä tulee. Sortumisvaara on suuri.
Olen alkanut vanhemmiten hätkähtää sysimusta, vitivalkoinen ajattelua, joilla ihmisten mieliä hallitaan. Lyödään leimoja, klikit muotoutuvat nopsaan. Kuitenkin harmaa mössokään ei tietenkään ole meille hyväksi. Kuka on oikeammassa, siitä kilpaillaan, kun pitäisi rakentaa. Uskovien tulee katsoa perustusta ja rakentaa siitä.
Rakentaessa rajat, armolla vedetyt viivat, rohkaisua, uskoa, hyvä tästä tulee, miten pitkälle pästäisiin? Saataisiinko kuin Nehemiah aikaiseksi se mitä tultiin tekemään. Mitä varten täällä oikeen ollaan.
Ylläoleva on varovaista ”yleensä ja ehkä” ajattelua, toki sen ymmärrän, enkä edes halua ehdotella kenellekkään heidän rajojaan varmana. En mestaroida. Sanoa nyt jollekulle: näin eikä yhtään muuten, se ajattelu on elämänmyrskyissä minusta karissut. Muistan: Perustus kestää. Kunnoitus sen valtavaa kantovoimaa, valmiutta kantaa, sen valtavaa rakkautta joka kohdistuu jokaiseen Hänen omaansa. Se vaatii meitä olemaan hereillä kun rakennamme. Tarkastelemaan piirustukset tarkkaan. Ottamaan vain ne riskit joita Sana tarjoaa. Riskit toimia Pyhässä Hengessä.
Rakennuspiirustuksista vielä:
Jos meille annetaan alunperin (joskus naamakertoimen tai sukutaustan mukaan) vain pari naulaa ja vasara, pari metriä lautaa, ja sanotaan tee noista, tekemättä jää. Jos taas jollekkin annetaan muutama ovi ja ikkuna, ei kuitenkaan muuta, onnetonta sekin on. Kehutaan vaan rukoile, se on sinun tehtäväsi. Kaksi lautaa kainalossa, ja perusta, taloa mahdoton rakentaa, tuetaan toki muita.
Seurakunnat keskittyvät usein juurikin yhteisrakentamiseen, jossa nuokin vasara ja ovet ja ikkunat tulevat käyttöön. Kukaan ei kuitenkaan lähde noilla omaa rakentamaan, uudisraivaus on erittäin harvinaista, eikä siihen juuri rohkaista, ei ole varaa moiseen, lähettäjiä puuttuu.
Kun seurakunta uhraa enemmän, rakennetaan kirkkoon uutta, ei lähetetä. Jos rohkaistaisiin lähtemään aktiivisesti, olisi moni kirkko helisemässä. Siksi saarnat lähetyskutsuun ovat harvassa.
Silti: lähtijöitä olisi enemmän jos rohkaisua olisi enemmän.
Jeesus opetuslapsineen oli, ja on perustus, he eivät rakentaneet kirkkoja. Eivät uskontoa harjoittaneet, elivät todeksi Pyhässä Hengessä sen mitä olivat Jeesuksesta oppineet. Antoivat elämänsä, henkensä, ja jakoivat sitä mitä heillä oli. Rakensivat. Kukaan ei ollut toimeton, vaikkei varoja ollutkaan. Eivät halunneet kunniaa, eivätkä keskittyneet tulemaan menestyneeksi. Eivät eläneet pelosta käsin.
Tarvittaisiin jotain, mitä se on, on vaikea sanoa, voiko nykymaailma enää edes vastaanottaa ns. uudisraivaaja opetuslapsia joka paikkaan, tuskin. Toisaalta on monia kolkkia yhä joissa ei kukaan ole kunnolla alkanut rakentaa. Hädin tuskin on evankeliumi heidän kielellään, ja kaikki eivät osaa lukea. Tarvitaan lähtemisessä toki järkeäkin, mutta sydäntä ja tuskaa sieluista ennen kaikkea.
Kun mietin omaa rakentamistani, oli aikoja jolloin olisin voinut suunnitella muutakin kuin tämän pikkumökkini. Kuitenkin valintoihini niinä hetkinä vaikutti moni tekijä, ja en ollut kyllin vahva uskossani näkemään mahdollisuuksiani, ja menemään lähes vastavirtaan. Olin myös itsekäs. Ehkä oli myös puutetta rakkaudesta perustukseen. Seurakunnan syli oli turvaisa. Oma tahto kova, näkymät kuin sumussa. Niinpä se uusi uskon kautta uljas jäi, ja häthätää oma tönö valmistuu, toivottavasti kestää perille. Tosin on tässäkin mökissä se sama jykevä ja upea perustus: Kristus.
Kiitos siitä Jumalalle. Siihen turvaan.
1 Kor 3:10-13
Sen Jumalan armon mukaan, joka on minulle annettu, minä olen taitavan rakentajan tavoin pannut perustuksen, ja toinen sille rakentaa, mutta katsokoon kukin, kuinka hän sille rakentaa. Sillä muuta perustusta ei kukaan voi panna, kuin mikä pantu on, ja se on Jeesus Kristus. Mutta jos joku rakentaa tälle perustukselle, rakensipa kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, niin kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on.
Opetuslapset rakensivat tulevaa varten. Katselivat uskossa eteenpäin. Jumalan valtakunta on tuleva.
Aiemmin kirjoittamastani Asbyryn herätyksestä on nyt lähinnä jäljellä paikallinen vaikutus (hyvä niin) ja hienot muistot. Se lopetettiin, että nuoret saivat lopputyönsä tehtyä jne. Ehkä niin oli Jumalankin tarkoitus? Kuka voi vastata moiseen kysymykseen. Olisiko tämä levinnyt kaikkialle kuin jeesusliike aikoinaan, jos tämän maailman vaatimukset eivät olisi tulleet tielle?
Kuitenkin jos meitä ei ohjata täyteen elämään Kristuksessa, vaan valmistumaan tätä maailmaa varten, onko uskovat ja seurakunta tekemässä sitä mihin se on kutsuttu? Onko usko Jeesukseen ja Hänen seuraamiseensa vain sivuosassa elämässä. Onko maailma muokannut meistä uneliaita?
Tietysti on ymmärrettävää, että eivät kaikki uskovat voi kertaheitolla heittäytyä 100% Jeesuksen seuraajiksi, (vai onko se ymmärrettävää? ) Mitä jos kaikki täyttyisivät voimalla korkeudesta ja…
Meille ei kai olisi sen jälkeen seurakuntajärjestystä? Kokoukset alkaisivat ja loppuisivat milloin mitenkin, ja se elämän määrä hämmentäisi arjen ja vaatisi meiltä kaiken. Unetkin saisi unohtaa, elämän täyttäessä meidät. Jumala olisi niin lähellä. Olisi kuin hengittäisimme samaa ilmaa Hänen kanssaan.
Kuitenkin usein kun kärjistää asian näkee paremmin. Siksi siis kirjoitukseni on tällä kertaa kärjistettyä. Olemmeko haaleita, koska niin kaikki säilyy kuten aina, vai olemmeko haaleita kun ei huvita, olemmeko haaleita koska niin elämä kaikenkaikkiaan on helpompaa? Olemmeko haaleita koska meillä ei ole uskoa?
Haaleana usko hauskempaa? Mitä tapahtuisi jos olisimmekin kuumia? Niin kuumia, että itse helvettikin olisi haalea sen liekin edessä. Niin voimakkaita uskossa, että sairaudet ja pahuus pakenisivat edessämme. Niin täynnä Kristusta ettei meitä voisi pysäyttää.
(Haluan laittaa tähän vielä yhden näköalan, josta olen epäilevällä mielellä: seitsemän vuoren valloitukset yms. Ajatus takanahan on hieno: uskova: opiskele ja tule vaikuttajaksi. Ylimältä oksalta sitten alat vaikuttaa ja tehdä tietä Jeesuksen paluulle? Ennenkaikkea, talousalat, media yms. Politiikkaa unohtamatta. Sitten saat ”opetuslapsia”? Ja ettei muka Jeesus voisi tulla ennenkuin näin on?)
Outoa ettei Jeesus opettanut kalastajille mitään tuohon viittavaa?
Kuinka moni huipulla oleva voi vaikuttaa asioihin muutoin paljoakaan kuin ehkä uhraamalla enemmän, ja aavistuksen ehkä valintoihin arvoillaan. Runsaat uhrit taas runsaina annetaan tietyille piireille, joista turhan usein löytyy ns. Mennarit. Menestys maailman silmissä? Sekö oli Rakennussuunnitelma silloin alussa?
Sandaalit ja ei kukkaroa sana kertoo. Vaeltakaa ja kertokaa hyvää uutista.
Miksi etsimme ”voittoja” ihmisten silmissä. Koska ne hivelevät ylpeyttämme ja itsetuntoamme. Olemme yhä kovasti elossa, vaikka Kristuksessa kuollut rakentaa parhaiten. Emme omaa kunniaamme, vaan Hänen kunniaansa etsiessämme.
Raamatun opetuksissa on aina taustalla armo. Anteeksiantamus. Mikään ei ole vaatimusta, vaan korkeintaan joku korjauskehoitus. Jumala ymmärtää jokaisen elämäntilanteet ja näkee salatuimpaan saakka.
Saamme siis kaiken keskellä olla turvallisella mielellä. Vaikka vain ne kaksi lautaa kainalossa, ei pelkoa. Taivaspaikka on uskovalle varma. Herran sanassa on 365 kertaa ”älä pelkää”, siis vuoden jokaiselle päivälle: älä pelkää. Suunnista jotta voisit rakentaa, mutta jos et voi, pysy perustuksella.
Silti kuiskaan: mitä jos annetaan sydämmellemme lupa rakastua Jeesukseen uudelleen. Täytytään taas Pyhällä Hengellä ja rakennetaan. Oikein juoksemalla juostaan Jeesus askelissa!
Viimeisimmät kommentit